En ole kirjoittanut tänne mitään pitkään aikaan. Osaksi siksi, että yritän nyt todellakin parantua tästä sairaudesta. En jaksaisi enää lisää vuosia paino-laihdutus-pakkomielle ajatuksilla. Haluaisin elää tasapainoista ja omasta kehosta huoletonta elämää. Kai minä jotenkin onnistuinkin, mutta se meni täydeksi ahmimiseksi. Yritän kai jollakin kontrolloida kokoajan esiin puskevaa pahan olon tunnetta ja ruualla pelleily on siihen paras vaihtoehto. Olen ahminut viime päivät ja pelkäsin hirveästi lihomista, mutta ei. Kiloja ei ole tullut... Mikä on outoa niillä ahmimismäärillä, mutta kai mulla on sitten todella pahasti vinksahtanut kuva syömisistäni kun ahmimisetkaan eivät lihota? Nyt olen palannut ruotuun ja syönyt vähän. Eilen alle 300 kaloria, mikä on kyllä aivan liian vähän.

En tiedä haluanko todella parantua ja tyytyä itseeni tälläisenä? En tiedä haluanko tappaa oman itseni ollakseni kaunis ja laiha. Mua oikeastaan pelottaa tää mun ajatukset. Tuntuu turvattomalta, kun ei kokoajan ole niin kriisissä ruokien kanssa. Ehkä tämä on vain hetkellistä. Olenhan ennenkin kokenut moisia "ihmeparantumisia", jotka kaatuavat aina johonkin. Yksikin sana, lause tai teko voi laukaista nälkärääkin tai ahmintaputken. Nyt kukaan ei arvostele, kehuu vain. Onko se hyvä vai huono? Olen kai liian kiinni syömishäiriö -identiteetissä että siitä on vaikea päästä eroon. Mitä tulisi sen tilalle? On niin helppo sanoa "olen bulimikko" kuin "olen terve ihminen". What?
Tulisipa telkkarista joitain dokumentteja, kun olen kaikki jo kolunnut netistä läpi tai kaikki mitkä löysin. Jotkut säväyttää, jotkut pistää vain syvemmälle paskaan.

No tulipa taas pohdiskeltua...

 Hyvät parantumis yritykset valuivat hukkaan ihan hetkessä. Katsoin sunnuntaina anoreksiasta kertovan dokumentin ja se pelästytti minut todella. Huomasin itsessäni paljon kehonpettämismerkkejä, joten päätin alkaa syödä säännöllisesti, vaikka pelkään painon nousemista todella. Tämä hyvä parantumis yritys kaatui kuitenkin seuraavana  päivänä American Next Top Model ohjelman myötä ja tunsin hirveää itseinhoa ja syyttely alkoi.

Tänään tulee neloselta dokumentti maailman lihavimmasta miehestä, joka todenäköisesti antaa minulle lisää thinspoa. Tiedän, että parantumiseni kannalta olisi vain hyvä jättää kyseiset dokumentit ja ohjelmat omaan arvoonsa, mutta sairasmieleni haluaa ihan vain mielenkiinnosta nähdä lihavia ja ylilaihoja ihmisiä. Siksi olenkin suunnitellut syömiset tälle päivälle hyvinkin tarkkaan ja liikumiset, koska muuten ahdistun ihan liiaksi. Painoni on pakko pudota! Ei minun kehoni minua petä, eihän?
Olen taas kolunnut pro-ana sivut läpi hakien itselleni ymmärrystä ja tajuamusta omaa käytöstäni kohtaan, koska en saa sitä muualta. En tietenkään. Eihän syömishäiriöinen elämä ole hyväksyttävää!





Mutta miksi minä sitten teen sitä? Pelkäänkö niin paljon lihomista, onko ruoka todellakin niin paha vihollinen? Päässäni käydää joka hetki erilaisia ajatuksia ja kamppailuta oikeasta ja väärästä, enkä tiedä kumpaa seuraisin. Katson kateellisena ystäviäni, joidenka anoreksia on puhjennut kukkaansa, jotka ovat kauniita laihoja ja määrätietoisia naisia. Heillä on itsekuria, minulle pahaisella bulimikolla ei ole itsekuria nimeksikään. En minä muuten oksentaisi säännöllisesti, jos kykenisinkin kotrolloimaan syömisiäni niin täydellisesti.

Onhan minusta jälleen huolestuttu, kuka miksikin. Lähinnä "vähäinen" syömiseni huolestuttaa lähinmäisiäni, mutta minä hymyillen valehtelen ja sanon kaiken olevan hyvin ja syön sitten...
Liian tuttu lause minulta, liian kulutettu kaikilta. Eihän sitä kukaan usko, mutta ei kukaan halua uskoakaan että heille tärkeä ihminen on täysin syömishäiriön kourissa. Kuka sellaista tahtoo uskoa? 

Minä tahdon olla kaunis, kaunis luiseva perhonen. Kaikkien ihailema, jokaisen kehuma. Minusta tulee vielä sellainen. Olen koteloitunut toukka joka odottaa että uskaltaa avata siipensä, joka odottaa että on kehittynyt tarpeeksi. Vielä minä lennän.